Jo tavaksi käyneeseen tyyliin lainaan varusmiestoveriani: “Ampuminenhan on parasta mitä täällä saa tehdä. Jopa parempaa kuin nukkuminen.” Kyllä, seuraavaksi aion kertoa rynnäkkökivääristä ja ampumisesta.
Valmet Rk 62 -rynnäkkökivääri, joka tunnetaan puhekielessä nimeltä Rynkky. Rynkkyä ei voi sivuuttaa, kun puhutaan intistä. Jokaisella varusmiehellä on oma rynkky.
Kun varusmies astuu palvelukseen, hän saa hyvin pian oman rynnäkkökiväärinsä. Kivääri saattaa tuntua aluksi pelottavalta, sillä onhan se sodankäynnin väline, ja jokaisen tulisi tietää, ettei sota ole hauskaa. Ase saattaa tuntua myös jännittävältä, onhan sellaisia nähty televisiossa ja leffoissa iät ja ajat. Rynkyssä on paljon erilaisia mielenkiintoisia juttuja; jotenkin sen varmaan pystyy purkamaan osiin; tässä on selvästi varmistin, jossa on kolme eri tilaa; aseen kyljessä on outo tappi; tähtämissä on outoja säätölaitteita; tähän tulee lipas; liipasinkin on paikallaan; mutta miten se toimii, miten se ampuu? Mitään ei uskalla sen kummemmin räplätä, koska ei tiedä toimintoja tarkemmin. Eikä saisikaan omin lupinensa.
Aivan ensimmäiseksi jokainen taistelija opettelee oman aseensa numeron. Jokaisessa aseessa on yksilöllinen numerosarja, jolla se voidaan tunnistaa maailmalla. Jokaisen sotamiehen pitää muistaa “kultansa” numero vaikka unissaan, jos sitä kysytään. Joskus kysytäänkin. Omanihan on 912205 ja muistan sen selkeästi missä tilanteessa tahansa. Toiseksi aseelle annetaan naisen nimi, sillä onhan se oma kulta kainalossa, minne ikinä meneekin. Rynkky on aina mukana, aina metrin päässä taistelijasta, ellei se ole kiinni kasarmilla aseraudoissa tai sitä vartioi joku toinen varusmies.
Aseeseen tutustuminen aloitetaan perusteista. Ensin käydään läpi osat ja mitä löytyy mistäkin. Puretaan ase osiin ja opetellaan kaikkien osien nimet. Opetellaan kokoamaan ase. Puretaan ase. Kootaan se. Aseen purkamisen syitä on kaksi: Ensinnäkin ase puretaan osiin, jotta sen voi puhdistaa. Jokaisen laukauksen jälkeen ase täytyy ruutijämillä ja lialla, mikä haittaa aseen toimintakuntoa ja pidemmän päälle vaikuttaa sen yleiskuntoon. Aseen puhdistamiseen on omat välineet ja tarpeensa: Piipun puhdistuspuikko, öljyharja, puhdistusliinoja, jne. Monesti iltavapaalla tehtiin puhdetöitä ja putsattiin rynkky toden teolla. Toisena syynä aseen purkamiselle on toimintahäiriö: koska aseessa ei ole mitään sähköisiä osia, johtuu suurin osa toimintahäiriöistä ammuksen jumittumisesta. Sellaisessa tapauksessa ase puretaan, otetaan ammus irti, kootaan ase ja jatketaan toimintaa. Aseen purkaminen ja kokoaminen on yksi niitä asioita intissä, mikä pitää sujua sutjakasti ja vaikka silmät sidottuina. Muutama harjoitus tehdäänkin huonossa valaistuksessa tai side silmillä, sillä koskaan ei voi tietää milloin ase pitää purkaa ja koota.
Rynkyssä on varmistin, jolla on kolme asentoa: varmistettu, yksittäinen laukaus, sarjatuli. Nyrkkisääntönä on aina se, että vain kun ei ammuta, ase on varmistettu, kun ammutaan, ase on varmistamaton. Kun tulee hetki vaihtaa aseeseen uusi lipas, varmistetaan ase, otetaan vanha lipas irti aseesta ja (päinvastoin kun hollywood-leffoissa joissa lipas heitetään vain jonnekin) laitetaan tyhjä lipas takaisin talteen asevyöhön, sillä taistelijalla on oma määrä lippaita eikä niitä puissa kasva. Uusi ja täysi lipas kaivetaan esiin asevyöstä, kopautetaan se johonkin (kypärään, kenkään) jotta varmistetaan että kaikki ammukset ovat irti toisistaan eivätkä esimerkiksi jumittuneet tai jäätyneet, lyödään lipas kiinni aseeseen, poistetaan varmistus, vedetään aseen vasemmassa kyljessä olevasta viritintapista, joka tuo uuden ammuksen patruunapesään ampumista varten, minkä jälkeen varmistetaan ase taas ja jatketaan etenemistä tai kesken olevaa toimintaa.
Asekoulutuksen seuraava askel on tähtäysasentojen etsiminen ja harjoittelu sekä tähtääminen aseella, sekä oikeaoppinen aseen laukaiseminen (kuivaharjoittelua kasarmin käytävällä). Ampuma-asento on jokaiselle yksilöllinen, joka riippuu mm. oikea-vasen kätisyydestä ja muista fysiologisista seikoista. Ampuma-asentoja on kolme: makuulla, polvelta ja seisten. Makuulla ammutaan eniten intin aikana. Makuuasennossa ollaan pääasiassa siten, että joko oikea tai vasen jalka (riippuen kätisyydestä) on koukussa nostaen alavartalon maasta ja antaen esteettömän mahdollisuuden hengittää. Oikeakätinen taistelija pitää oikeaa jalkaa koukussa ja oikean käden etusormea pidetään liipasimella, vasen käsi pitää kiinni aseen kädensijasta. Tuki painetaan olkapäätä vasten siten että oikean silmän saa hyvin hollille aseen tähtäimille. Vasenkätiset tekevät kaiken päinvastoin. Toinen oikeaoppinen asento, jota harvemmin käytetään, on makaaminen jalat reilusti levällään. Aluksi oman makuuasennon löytäminen tuntuu hankalta, mutta pian asentoon tottuu ja alkaa hahmottumaan oma asentonsa. Makuulla on jaksettava olla kerrallaan noin puoli tuntia.
Toinen asento on polviasento. Siinä jälleen oikea-vasen kätisyys määrittelee asennon. Oikeakätinen vie oikean jalan eteen ja kyykistyy siten, että oikean käden kyynerpää osuu polveen ja tukee asetta. Vasen jalka jää taistelijan alle ja joissakin asennon variaatioissa sen päällä voi ja tulee istua puudutuksen vähentämiseksi. Vasen käsi puristaa aseen kädensijaa normaalisti. Kolmas asento on seisaaltaan, mutta siinä ei ole juurikaan erikoisuuksia, oikeakätisellä on oikea jalka edessä, vasen takana, kädet pitelevät asetta normaalisti. Polvi- ja seisonta-asentoja ei käytävä hirveästi ammunnoissa, vaan pääpaino on makuuasennoissa.
Tärkeä osa aseen käytössä on tähtäämisen harjoitteleminen. Tähtääminen tapahtuu siten, että katsottaessa etu- ja takatähtäimien läpi tähtäinten jyvät osuvat yhteen. Kuivaharjoitteluna tähtääminen tuntuu helpolta. Tähtäimiä kuuluu myös säätää. Esimerkiksi, jos tähdättäessä napakymppiin osuma tuleekin liian alas, siirretään tähtäimiä siten että osumakohta saadaan ylemmäs. Kuitenkin ampujan ampumistaito ratkaisee sen, onko tähtäinten siirrosta loppupeleissä mitään hyötyä. Aseen laukaiseminen on taas asia erikseen. Muutaman sekunnin ajan haetaan tähtäimiin kohde, pidätetään hengitystä, vedetään rauhallisesti mutta nopeasti liipasimesta ja pidetään rynkkyä paikoillaan rekyylin iskiessä. Helppoa kun perunoiden keitto, vai mitä?
Aluksi ampumista harjoitellaan muutaman kerran räkäpäillä eli paukkupatruunoilla, mutta ne ovat saippuakuplia verrattuina koviin luoteihin. Toiset varusmiehet muistavat ensimmäisen ampumiskerran, toiset eivät. Ensimmäinen kerta on totuttautumista, ampumista kovilla, tähtäinten säätämistä, jne.
Rata-ammunnassa on rutiininsa: aluksi mennään omalle ampumispaikalle (aakkosjärjestyksen mukaan), levitetään ampuma-alusta, puretaan ase ja putsataan piippu. Piipun likaisuus vaikuttaa ampumisen lopputulokseen suuressa määrin. Kun on valmista, ammunnan valvoja tarkastaa piiput ja antaa luvan koota aseen. Tällä välin alikersantit jakavat jokaiselle varusmiehelle tietyn määrän ammuksia, joita ei kuitenkaan lipasteta vielä. Aseen kokoamisen jälkeen jäädään ampumapaikan taakse lepoon seisomaan. Kun kaikki aseet on tarkastettu ja koottu, miehet rivissä paikkojen takana, annetaan käsky lipastaa ammukset aseisiin, esimerkiksi “viisi ammusta yhteen lippaaseen.” Tarkka käskyjen järjestys on kadonnut mielestäni, mutta seuraavana on käsky kiinnittää lipas aseeseen, laittaa korvakuulokkeet päähän ja mennä vaadittuun ampuma-asentoon kuten makuulle. Kun kaikki ovat makuulla ja mitään ongelmia ei ole, tulee viimeinen käsky, jonka jälkeen on lupa poistaa varmistin ja ampua omaan tahtiin ne viisi kutia tauluun (tai sen suuntaan).
Kun aseen laukaisee ensimmäisen kerran, on olo kuin olisi juuri turpaan saanut!
Rekyyli iskee tottumattomaan olkapäähän voimalla. Laukauksen ääni on kaikkea muuta mitä toimintaleffoissa on todettu kuulemaan: aseen laukeaminen kuulostaa kuivan oksan katkaisulta eli napsautukselta. Ensimmäisen laukaisun jälkeen onkin hetken tokkurassa, ja siitä selvittyään laitetaan menemään loputkin luodit mitään miettimättä. Jokaisen laukauksen jälkeen tietää, osuiko se hyvin vai ei. Mikäli tähtää liian pitkään, alkaa tähtäin heilua eikä siinä vaiheessa voi kuin roiskaista sinnepäin tai jos on aikaa, niin aloittaa tähtääminen alusta. Vaikka voisi kuvitella tähtäämisen ja ampumisen olevan helppoa, tulikuumien hylsyjen lennellessä sinne tänne, laukausten napsahteluista, ruudin kirkerässä hajussa ja pienissä laukaisuissa syntyneissä paineaalloissa on melkoisen hankala keskittyä. Pidemmän päälle sitä oppii kuitenkin sulkemaan kaiken muun ulos ja keskittymään sihen mitä tekee.
Pidemmän päälle ampumarataharjoitukset muuttuvat vaativimmiksi, esimerkiksi ammutaan kääntyviin tauluihin (taulu esillä vain muutaman sekunnin), nopeita kaksoislaukauksia (yhteen kääntyvään tauluun laitetaan menemään kaksi laukausta pikapikaa), lippaiden vaihtoa ammunnan aikana ja polvi- ja seisonta-ammuntaa siten että ammutaan kääntyviin tauluihin aseen ollessa alussa lonkalla, josta se nostetaan laukauksen ajaksi tähtäystilaan ja lasketaan taas lonkalle taulun kääntyessä pois. Rata-ammuntaa on niin paljon, että uutuudenviehätys karisee varmasti pois.
Ampumataitomerkkejä ansaitaan kuinkas muuten kuin ampumalla hyvin. Kiitettävästä tuloksesta sai kultaisen merkin, hyvästä hopeisen ja kohtuullisesta pronssisen. Kuitenkin vain kultaista merkkiä jaetaan usiemmissa yksiköissä. En muista tarkasti lukuja, mutta muistaakseni kahdestatoista laukauksesta yksitoista piti saada tauluun, jotta tulos olisi kiitettävä. Toiset saavat merkin, toiset eivät. Kaikki eivät ole ampujia syntyessään.
Sotilasleireillä rynkky on aina mukana. Se tarkoittaa sitä, että se on aina tiellä. Kun pilkotaan halkoja, rynkky on selässä. Kun käydään tarpeilla, rynkky on käden ulottuvalla. Kun nukutaan, se toimii tyynynä. Ennen pitkään aseeseen tulee viha-rakkaus-suhde. Rynkky on taakka, joka jokaisen varusmiehen on kannettava. Olen kuvaillut leireillä tapahtuvia ammmuntoja aikaisemmassa kirjoituksessa, jotka ovat hyvinkin erilaisia kuin rata-ammunta.
Koska rynnäkkökivääri maksaa maltaita, ei sitä tule kadottaa! Juomapullonkin tai jonkin muun vähäisen vehkeen saattoi huoletta hukata, mutta rynkystä tulee todelliset tupenrapinat! Tämä tehtiin selväksi jo siinä vaiheessa, kun ase ensimmäisen kerran saatiin käteen. Siitäpä jäikin hauskat traumat hetkeksi intin loppumisen jälkeen, kun ihan yhtäkkiä saattoi säpsähtäen tulla mieleen:
“Missä hitossa mun rynkky on?!”
-Kari / Tkm I/06 / Jeesi