Sotilasleirit kuuluvat oleellisena osana Suomen Puolustusvoimien sotilaskoulutukseen. Koska Suomi on yhtä metsää, käydään taistelutkin siellä. Leireillä opetellaan miten taistellaan metsässä, syödään metsässä, nukutaan metsässä ja eletään ja pysytään elossa samaisessa korvessa. Riippuen koulutushaarasta, leirejä tuntuu olevan kokoajan tai vähintään usein. Intin loppuaikana ollaankin vain metsässä.
Jos tuoreelta reserviläiseltä kysyy, mitä mieltä tämä on intin metsäleireistä, vastaus jakaantuu pääasiassa kahteen kategoriaan: niihin jotka sietivät leirit siinä missä kaiken muunkin rääkin ja niihin joiden mielestä leirit ovat elämänsä kurjimpia kokemuksia. Toki pieni marginaalinen osuus himoitsee ja nauttii suuresti metsässä toimimisesta: itse omalla inttireissulla törmäsin yhteen tällaiseen tyyppiin.
Sotilaan leiri on tärkein koulutusleiri peruskoulutuskaudella. Tuolla leirillä eletään yöt kuin olisi sodassa ja päivällä harjoitellaan sotimista. Sotilaan leiri on kuitenkin yksi lyhyimmistä leireistä intissä, sillä se on osa peruskoulutuskauden sopeutumisleirejä. Omani sijoittui talvelle, joka on sotilasleiriajoista ikävin johtuen kylmyydestä, kosteudestä ja pimeydestä. Tehdäänpä pieni katsaus leirin kulkuun:
1. Päivä
Aamulla armeijalle tyypilliseen tapaan aikainen herätys. Edellisenä iltana olemme saaneet käskyn pakata leirivarustus mukaan. Varustus sisältää lähes kaiken tavaran mitä inttiaikana omistimme. Reppuun pakkasimme yhdet vaihtovaatekerrat, makuupussin, makuualustan ja kaikki muut käsketyt varusteet sekä vähäiset henkilökohtaiset tavarat. Taisteluvyöhön eli tetsariin laitetaan lippaat, kenttäpullo, kenttälapio, suojeluvälinepakkaus (mm. kaasunaamari) ja sadevaatevarustus (oikeaoppisella taittelulla sen saa hyvinkin pieneen tilaan). Nykyään käytössä oleva taisteluvarustus yhdistää taistelyvyön ja sirpaleliivin käyttäjäystävällisemmäksi kokonaisuudeksi. Vielä kun sotilaalle isketään päähän komposiittikypärä, sirpaleliivi ylle, taisteluvyö päälle, hervoton reppu selkään, rynnäkkökivääri käteen ja kaikki varusteet verhotaan valkoisilla lumipäällysteillä, niin oltiin valmiita siirtymään aamun sarastaessa joukkojen kokoontumispaikalle. Koska leirille mentiin hiihtäen, otettiin myös sukset ja sauvat mukaan.
Kokoonnuimme jaoksittain muodostelmaan (yksikkö, joka käsittää noin 90-120 sotilasta, jaetaan esimerkiksi neljään osaan eli jaokseen), jossa leirin komentaja kertoo mitä leirin sisältöön kuuluu ja mitä tehdään milloinkin. Varusmiesten mieli oli vielä varsin virkeä ja hyväntuulinen. Reput lastattiin rekka-autoihin, jotka veivät ne perille leiriytymispaikalle. Reppujen kanssa olisi mahdoton hiihtää, sillä niiden kanssa on vaikea kävelläkin, niin massiivisia ne ovat. Mutta jotta ei liian leppoisaa olisi, päällämme on koko sotilaan taisteluvarustus sekä tietenkin rynkky, joka ei tee hiihtoa yhtään sen helpommaksi.
Hiihto sujui ongelmitta, vaikka sitä tuskin voi hiihdoksi kutsua, Sukset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät ne luistaneet. Lumi paakkuuntui suksien pohjaan ikävästi ja eteneminen muuttui kävelyksi sukset jalassa. Välillä pysähdyttiin juomaan, mutta koska puolen litran kenttäpullollisen vettä pitää riittää pitkään, juo sitä hyvin säästeliäästi. Jo tässä vaiheessa on varsin selvää, että vesi on parasta juomaa maailmassa. Ikävä paradoksi onkin se, että varsinkin leirien aikana pitäisi juoda enemmän vettä kuin pystyy kantamaan mukanaan, johtuen suuresta nesteen kulutuksesta.
Saavuttuamme leiritymisalueelle saimme ruokaa. Harmi sinänsä, että ruoka jäähtyy nopeammin kuin sitä kerkesi syödä. Metsässä ruoka syödään aina klassisesta pakista. Riippuen tuurista, saattaa saada sellaisen pakin käyttöönsä, joka on uusi ja käyttämätön. Sitä voisi hyvinkin verrata posliinilautaselta syömiseen. Huonolla tuurilla saa niin vanhan pakin, että siinä ei ole enää maalia, se kolisee eri osien löystyttyä ja pahimmillaan siinä näkyvät edellisten omistajien hampaanjäljet. Metsäruokailuun kuuluu lähtemättömästi pakkipussit, jotka ovat käytännössä perinteisiä pakastepusseja. Mikäli omistaa pakkipusseja, voi laittaa aina pussin pakkiin ja syödä käytännössä pussista. Pussi heitetään roskasäkkiin ja pakki on puhdas. Jos taas pussia ei ole, pahimmillaan pakissa on usean ruuan tähteet päällekkäin (riippumatta siitä, että teoreettinen pesumahdollisuus on, jos haluaa kuluttaa vettä, jota mielummin joisi janoonsa). Nauti siinä sitten ruuasta. Ruokailuvälineenä toimii LuHa, eli lusikka-haarukka-yhdistelmä, joka taitetaan kasaan. Ruokailu metsässä on aina hyvin nopeaa eikä ruuasta kerkeä ikinä “nauttia”.
Kasattiin puolijoukkueteltat ennalta määrätyille paikoille. Teltan kasaaminen vaatii kaikkien yhteistyötä ja armeijalle tyypilliseen tapaan, se pitää saada mahdollisimman nopeasti pystyyn. Teltan päälle levitetään naamioverkko, joka häivyttää teltan kamiinasta nousevan lämmön ja piilottaa sen lämpökameroilta. Teltan kasaaminen on alussa vaikeaa isollakin porukalla, mutta intin loppuvaiheilla sellaisen kasaa kaksi taistelijaa käden käänteessä (kaksi miestä on minimimäärä, vaikka kerrotaankin huhuja nohevasta taistelijasta, joka kokosi yksin puolijoukkuetelttoja).
Hyvin pian siirryttiin puolustuslijallemme, jonne piti kaivaa potero. Poteron pitää olla niin syvä, että sotilaan pää näkyy sieltä. Hälytyksen sattuessa jokainen sotilas ryntää teltoilta linjalle ja sujahtaa kuoppaan ja alkaa toimimaan taistelutilanteessa. Poteron kaivamista vaikeuttaa se, että on talvi ja maa on roudassa. Kaivaminen on todella hidasta, kerros kerrokselta tunkeudutaan jäätyneen maan sisään. Jossain vaiheessa eteen saattaa tulla pehmeämpää maa-ainesta, joka helpottaa kaivamista. Vaikka oli kylmä ilmasto, kaivamisessa tuli niin kuuma, että vaatekerrokset lähtivät pois kunnes päällä oli vain kevyin vaatetus. Janotti kovasti, mutta vettä oli rajallinen määrä. Poteron kaivamiseen meni koko päivä iltaan asti. Ainakaan omasta kuopastani ei tullut niin syvä, että siellä voisi seisoa suorana, kumarassa tosin. Vitsailtiin että tuli peruskallio vastaan.
Valmistauduttiin yöhön. Sotilasleireillä nukutaan yössä noin 0-4 tuntia. Yötä rei’ittävät erilaiset vartiovuorot: on kipinävartiota, ajoneuvovartiota, puolutuslinjalla vartioimista, kiertovartiota, jne. Oman jaoksen alikersantti jakaa vartiovuorot ja painuu itse nauttimaan arviolta 4-6 tunnin makoisat yöunet. Vartioissa ei voi nuokkua, sillä vihollisen joukot saattavat koska vain hyökätä linjaa vastaan (ja nukkuminen on rike, josta rangaistaan). Koska vartiopaikalla ei voi liikkua, tulee väistämättä ja varsinkin talvella kylmä, Lumihangessa makaaminen ei helpota asiaa. Jos leiri-öistä jäi jotain mieleen, niin se oli paleleminen ja märät vaatteet. Eräs varusmiestoverini kiteytti hyvin leirien ajatuksen: “Ei näissä päivissä mitään vikaa ole, mutta yöt ovat helvetillisiä.”
2. Päivä
Päivä vaihtui vartiopaikalla maaten. Oli hiljaista ja pimeää. Teltalta kuului liikkumisen ääniä, kun sotilaat palaavat ja lähtevät vuoroilleen. Sain tuurilla käyttööni hetkeksi pimeänäkölaitteen, jollaisia näkee leffoissa. Vehkeen näyttämä vihreäsävyinen kuva on niin rakeinen, että siitä ei tunnu olevan mitään hyötyä. Sillä saattaisi nähdä liikettäkin, jos keskittyisi katsomaan jotain tiettyä kohtaa metsästä. Hyökkäystä on odotettavissa loppuyöstä, salaisuus, jonka tornihuhu eli tornari kertoo. Tornihuhu on usein perätön huhu, joka kiertää kuulijalta toiselle. Tällä kertaa tornari on oikeassa, sillä pienimuotoinen hyökkäys tuli juuri kun vuoroni oli loppu ja olin menossa nukkumaan muutamaksi tunniksi. Napattiin varusteet ja rynkky, kuulokkeet päähän ja juostiin linjalle, hypättiin poteroon ja alettiin ampua räkäpäillä (paukkupatruuna) pimeydessä näkyviä hahmoja. Aikamme ammuskeltua hyökkääjät perääntyivät ja sitten yö olikin ohi. Se niistä yöunista.
Aamupala saapui. Mikäpä onkaan mukavampaa kuin syödä puuroa pussista ja juoda jääkylmäksi käynyttä mehua. Varusmiehiä väsytti huonosti nukutun yön jälkeen ja pientä ärtymystä oli ilmassa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Alikersantit ja kouluttajat venyttelivät jäseniään hyvin nukutun yön jäljiltä. Mutta kuten armeijassa on tapana sanoa: “Nallekarkit eivät mene aina tasan.”
Päiväksi oli järjestetty taistelukoulutusta. Käytännössä se tarkoitti sitä, että odotellaan monta tuntia että jotain tapahtuisi, ja sitten sykittiin eli toimittiin muutama minuutti, jonka jälkeen odoteltiin taas tunteja. Tämä oli ikävää koska pienessä hetkessä tuli hiki ja vaatteet kastuivat. Odottelun aikana koskeus jäätyi ja tunkeutui luihin ja ytimiin. Päivä kului pääosin poteroonsyöksymisharjoitusten parissa ja välillä saatiin ruokaakin. Oma henkilökohtainen suosikkiruokani metsässä oli pinaattiperunamuussi ja kalapihvi sinne sekaan. Todella maukasta ja nostatti mielialaa varmasti.
Eräässä vaiheessa päivän harjoituksia oli tarkoitus rynnäköidä isolla porukalla vihollisen kuviteltuihin asemiin savukranaatin suojissa, mutta kranaatti oli epäkunnossa ja alkoi tupruttaa savua vasta useiden minuuttien päästä. Varsin laimeaksi jäi toiminta. Yleinen vitsi olikin, että suurin osa varusteista on peräisin jatkosodan ajoilta, joten toimintakunto ei ole taattu.
Illalla tuli tieto siitä että osastomme hyökkää toisen osaston puolutuslinjoihin, samalla tavalla kuin meille oli hyökätty ensimmäisenä yönä. Komento oli siinä mukava, sillä siinä liikuttaisiin paljon ja ehkä päästäisiin tekemään jotain muutakin kuin vain makoilemaan lumihangessa. Koska hyökkäämme, ei meidän linjalle myöskään tule koko yönä hyökkäyksiä, mikä antaa odottaa muutaman tunnin yöunia loppuyöstä. Ehkä nyt saataisiin toivottua adrenaliinia suoniin.
3. Päivä
Lähdettiin hyökkäykseen keskiyön aikoihin. Matkaa kohteeseen oli muutama kilometri, joten se taivallettiin hangessa rivissä liikkuen metsien ja aukeiden läpi. Välillä pysähdyttiin tuntemattomien syiden vuoksi (hyökkäyksen johtaja oli tosiasiassa eksynyt). Jos keskittyi kuuntelemaan, saattoin kuulla pöllö huhuilevan jossain. Kuitenkin sadan miehen jono pysähdyksissä metsän keskellä ei päästänyt yhtään ääntä. Kukaan ei halunnut pilata hyvää meininkiä pulisemalla turhia. Kun viimein oltiin jo levittäydytty hyökkäysmuodostelmaan, isku peruttiin koska oltiin väärässä paikassa. Hyökkäys olisi osunut vihollisen teltoille eikä puolustuslinjaan. Ei vieläkään järin vakuuttavaa, mutta päästiinpähän hyvissä ajoin nukkumaan koska linjavartiota ei tarvinnut pitää.
Päivällä oli jälleen taistelukoulutusta, tosin astetta mielenkiintoisempaa tällä kertaa: hyökkäys- ja puolustusammuntaa kovilla luodeilla. Turvallisuusmääräykset näillä ampumapaikoilla olivat erittäin tiukat. Kouluttaja valvoi koko ajan toimintaa varusmiehen selän takana valmiina keskeyttämään harjoituksen jos jokin menee pieleen. Rynnäkkökiväärin luoti matkaa puoli kilometriä vaarallisena joten niin paljon pitää olla turva-aluetta ampumasuunnassa. Mikäli kouluttaja huomaa taistelijan toiminnassa puutteita tai virheitä, saattaa tämä kopauttaa tätä kepillä kypärään merkiksi siitä että pitää keskeyttää toiminta väliaikaisesti ja kuunnella ohjeita. Vakava virhetilanne voi olla vaikka sellainen, että taistelija lähtee liikkeelle ase varmistamattomana, mikä saattaa johtaa virhelaukaukseen. Monesti harjoituksessa on mukana ainakin yksi taistelutoveri, joten henki voi olla höllässä, jos ei keskity tai kaveri ei keskity. Erittäin harvoin mitään tapahtuu.
Hyökkäysammunnassa kaksi taistelijaa etenevät taisteluparina ampumaradalla. Eteneminen on simppeliä, toinen liikkuu, toinen varmistaa. Sitten vuorot vaihtuvat. Taistelijat etenevät rinnakkain, joten kumpikaan ei joudu toisen tulilinjalle. Kouluttajat seuraavat tiukasti perässä. Hyökkäyksen kohteena on janttereita, eli metallilevyjä, joita nousee esiin sieltä täältä. Kun jantterin ampuu, se kaatuu eikä enää nouse. Kouluttajilla on mukanaan ohjauslaitteisto, jolla he ohjaavat janttereiden nousemista. Kun janteri on maassa, varmistusvuorossa oleva taistelija huutaa “Mene!”, ja silloin varmistetaan ase, etsitään maastosta noin 3-4 metrin päästä seuraava suojautumispaikka, ponkaistaan ylös ja syöksytään eteenpäin. Jos syöksymisen aikana edestä nousee esiin jantteri, heittäydytään nopeasti turvalleen maahan, poistetaan aseesta varmistin ja täräytetään metallilevy maahan, varmistetaan ase ja lopuksi ryömitään suunniteltuun suojapaikkaan. Jos näyttää puhtaalta, annetaan kaverille lähtökäsky. Koko ajan lippaissa on oikeita patruunoita ja varusmiehillä kuulokkeet korvilla, sillä aseen laukeaminen paljaaseen korvaan aiheuttaa kuulovaurioita. Lippaissa on yleensä vain kolmesta viiteen luotia, jotta lippaanvaihtoa pitää harjoittaa muutamaan otteeseen hyökkäyksen aikana. Kun kudit loppuvat, varmistetaan ase, huudetaan “Lipas!”, johon kaveri vastaa “Sain!”, tosin riippumatta vastauksesta kaivetaan jo uutta lipasta esiin ja ladataan ase, huudetaan “Valmis!” johon kaveri vastaa jälleen jos kuuli. Rata käytiin läpi pariin otteeseen. Vaikka kouluttajilta saatiin arvio toiminasta, vain osallistuminen koulutukseen (eli sen läpiveto) riittää sen läpäisyyn. Kaikki eivät ole sotilaita syntyessään.
Puolustusammunta on erilaista, siinä mennään poteroon suuren ampuma-alueen eteen. Lippaat ovat täynnä ammuksia, sillä puolustusammunnassa ammutaan suuria määriä luoteja kaukana oleviin kohteisiin verrattuna hyökkäysammuntaan, jossa kohde oli aina joidenkin metrien päässä. Poterossa oltiin jälleen saman taisteluparin kanssa. Kun ammunta alkoi, edessä olevasta maastosta nousi esiin hetkeksi janttereita, jotka menivät piiloon jos niitä ei ammuta alas hetkessä. Puolustusammunta oli siinä mielessä vaativampaa, että janttereita täytyi oikeasti tähdätä aseella, jos niitä aikoo kaataa tosissaan.
Edellä kuvatut harjoitukset olivat siksi hienoja kokemuksia, että niissä toimitaan yhteistyössä toisen ihmisen kanssa, luottamus täytyi olla ja yhdessä pyrittiin saamaan hyvä tulos aikaan. Hyökkäys- ja puolustusammunnoissa adrenaliini pääsi viimein virtaamaan monen päivän palelemisen ja ärsytyksen jäljiltä. Viimeistään näiden harjoitusten jälkeen jokainen varusmies oli virkeällä päällä, jota auttoi sekin että tämän päivän aikana palattaisiin kasarmille.
Kasarmille saavuttaessa purettiin leirivarustus, aukaistiin teltat ja naamioverkot pakkauksista jonka jälkeen laitettiin ne kuivumaan, putsattiin kamiinat, huollettiin aseet ja varusteet, siistittiin metsämiehistä ihmisiä jälleen. Illan vapaa-ajan suunnitelma oli sotilaskotiin kahville, munkille, pitsalle eikä edes välttämättä siinä järjestyksessä.
Sotilaan leiri ei ollut pitkä, mutta kylmyyden, pimeyden ja kosteuden takia se saattoi olla hyvinkin monelle epämiellyttävä kokemus. Emme osanneet vielä aavistaakkaan, mitä jatkossa tulisi. Leirit olisivat niin pitkiä, että ajan- ja paikan taju hämärtyy. Elämästä muodostuisi neljän tunnin sykli joka noudattaa joukkueenjohtajan matemaattisesti tehtyä vartiovuorokaavaketta. Vaatteet alkavat haista niin pahalle, ettei sitä edes huomaa. Lian tuntisi päällänsä ja näkisi taistelutoverin nassulta. Väsyttäisi niin että saattaisi torkahtaa seisaalleen. Ruokahalu katoaisi janon kasvatessa. Raja ihmisen ja eläimen välillä alkaisi hämärtyä. Riukupaskasta tulisi normaalia elämää.
-Kari / Tkm I/06 / Jeesi