Kun intti loppuu, muistaa parhaiten miten se alkoi: saavuimme paikalle pelokkaina, tietämättöminä, alokkaina, keltanokkina. Muistan kulttuurishokin. Ehkä koin sen itse voimakkaammin kuin muut: kahden päivän päästä soitin ensimmäisen kerran omaisilleni, neljän päivän päästä alkoi paska juoksemaan normaalisti, kuuden päivän päästä nukuin ensimmäisen kerran sikeästi, kahden viikon päästä aloin nauttimaan tietyistä asioista ja toiminnoista, joista armeija tunnetaan. Toiset sopeutuivat nopeammin ja paremmin: esimerkiksi tupakointi oli jotain mitä tuotiin mukanaan, jokin linkki normaaliin elämänmenoon. Toiset taas eivät sopeutuneet: päivittäin katsoin kuinka ihmisiä lähti siviilivarusteet päällä kotia kohti. Voin kuvitella, kuinka siviilissä omaan päättämisvaltaansa ja vapauteen tottuneet “oman elämänsä sankarit” kokevat vastenmieliseksi komennuksen alla olemisen, oman päätäntävallan ja vapauden täydellisen puuttumisen ylitsepääsemättömäksi esteeksi asepalveluksen suorittamiseksi sotilaana.
En koe vääränä, että toiset ihmiset suorittavat asepalveluksen siviilipalveluksena elämänkatsomuksen tai jonkin muun painavan syyn takia. Vankilaan menemistä palveluksen sijaan en näe mitenkään järkevänä toimintana. Esimerkiksi fyysisen sairauden tai vaivan vuoksi voidaan saada vapautus asepalveluksesta. Oma tuttavani, joka olisi mielellään mennyt inttiin, joutui vastaanottamaan vapautuksen johtuen päivittäistä hoitoa vaativasta ihottumasta (jota on erittäin vaikea hoitaa toisinaan erittäin epähygieenisessä armeija-ympäristössä).
Väistämättä armeijan arvot ja toimintatavat imeytyvät varusmiehen mieleen. Ajan kuluessa oppii tuntemaan “systeemin”, tietämään miten kaikissa systeemin tilanteissa toimitaan. On nähnyt jo kaiken, jotta se kiinnostaisi enää. Tietyssä mielessä voisi sanoa, että kuukausia palveluksessa on tehnyt siitä normaalia, harmaata elämää.
Lopun alku
Aloitin tämän kirjoitus-sarjan kertomalla intin ensimmäisestä päivästä ja sitä seuraavista kahdesta viikosta. Nyt loppua kohti mentäessä teen samoin, käänteisessä suunnassa. Varusmiespalveluksen kaksi viimeistä viikkoa ovat yllättävän pitkä ja turhauttava aika. Syy tähän on sopeuttaminen: jottei siviiliin siirtyminen tulisi eteen jyrkkänä pudotuksena, riisutaan kaikki sotaisa toiminta palveksesta kokonaisuudessaan pois. Viimeiset viikot täyttyvät nukkumisesta, rötväämisestä eli sängyllä makoilusta, kasarmin siivoamisesta uudestaan ja uudestaan, syömisestä muonituskeskussa, syömisestä sotilaskodissa, urheilulajeista ajanviettomielessä, viimeisimpien Ruotuväki-lehtien uudelleen lukemisesta sekä (vielä kerta kiellon päälle) nukkumisesta. Rynkky on riistetty pois, taisteluvarustus on luovutettu, suurin osa vaatetuksesta on annettu pois: (varsinkin kesällä) varusmiehen käteen jää muutamat T-paidat, takki ja housut, yhdet kengät, pyyhe, hattu sekä muuta jokapäivän tavaraa.
Päivä saattaa hyvinkin olla tämäntyyppinen: aamulla herätään, lähdetään aamupalalle. Tämän jälkeen mennään punkille makaamaan ja odotellaan onkohan aamuksi jotain ohjelmaa? Eipä ollut, joten kolmituntisen makaamisen jälkeen lähdetään syömään päiväruokaa. Saadaan kuulla että kahden tunnin päästä lähdetään pelaamaan jalkapalloa tai vaihtoehtoisesti omatoimista lenkkeilyä (siis joukolla löntystelyä pururadalla ilman valvontaa). Tämän jälkeen aloitetaan kasarmirakennuksen siivoaminen ajoissa, jotta varmasti päästään heti iltavapaalle kuin mahdollista. Siivotaan kassu puolessa tunnissa ja odotetaan tarkastuksen alkamista tunti. Sitten on vuorossa iltaruoka. Välittömästi ruoan jälkeen pääsemme vapaalle. Illan operaation alkamiskohta on käsillä ja suunnitelma on erittäin selkeä: sotilaskotiin marsmars, ja silloin mennään melkein juosten!
Varusmiehelle lopun alku on tuskaa: aikaisemmin piti tehdä kaikkea, nyt haluaisi tehdä kaikkea, mutta ei tehdä. Jos vielä vapaudutaan palveluksesta kesällä, on ilmasto todennäköisesti erittäin kuuma: liikkuessa tulee kuuma, maatessa tulee kuuma, mitä tahansa tekee, tulee kuuma. Tuntuu siltä, ettei mitään muutakaan tehdä kuin syödään minuutin tarkkuudella. Toiset kokevat joutilaisuuden eri lailla kuin muut: eräskin varusmiestoverini käytti liikenevän ajan hyvin, luki koulunsa pääsykokeisiin. Jos joku oli viitsinyt raahata mankkansa kassulle, sitä kuunneltiin syvän ihastuksen ja tyydytyksen vallassa. Eilisen iltalehti oli seuraavana päivänä kuumaa kamaa, jokainen halusi saada jotain luettavaa. Oma vapaana oleva lukemiseni oli jatkuvasti lainassa. Päivisin ei voinut nukkumalla nukkua, sillä jatkuvasti piti olla tietoinen siitä, tapahtuuko sittenkin jotain järjestettyä toimintaa tai saadaanko jotain tärkeää infoa (jota kukaan ei muista unikeolle kertoa jälkeenpäin). Näin mentiin päivästä toiseen.
Monesti aikaa tapettiin sillä ilmeisimmällä: elokuvien katselulla. Mitäpä armeijassa katsottaisiin kuin sotaleffoja? Platoon, Full Metal Jacket, Pelastakaa sotamies Ryan, Talvisota ja televisiosarja Taistelutoverit putkeen tulivat tutuiksi.
Lopun alun selvä merkki on TJ-luvun väheneminen. Tänään jäljellä-ilmoitus oli toimenpide, jota piti joka päivä ja monta kertaa päivässä omin sormin laskea ja julkisesti todeta että “kyllä, TJ 3.” Kun päivät viimeinkin kävivät vähiin, varusmiestoimikunta järjesti lähtijöille TJ-bileet juuri ennen intin loppumista, edellisenä päivänä. Meidän palvelukseenastumiserämme bileiden pääsesiintyjäksi oli hommattu tanssiryhmä Lamourettes. Emme saaneet Indicaa. Esitys oli järjestetty ulos, mutta kuten voi arvata, juuri silloin kun ei tarvitsisi, alkaa satamaan. Mutta tanssiryhmä teki sitä mitä sotamieskin vastaavassa tilanteessa tekee: show vedettiin läpi sateesta välittämättä, varsin kosteissa merkeissä, mutta ei se esitystä haitannut. Sadetta ei edes huomannut. Säästä huolimatta ryhmä osoitti suurta omautumista esitykselle, monelle varusmiehelle tämä oli todellinen juhlan paikka, eikä sen peruminen mitään hyvää kuvaa intin loppumisesta olisi jättänyt.
Viimeisellä lomakerralla saimme käskyn ottaa siviilikamat mukaan. “Ottakaa ainakin omat kengät mukaan, koska avojaloin ei ole kiva kävellä”, vitsaili varusluovutuksesta vastaava luutnantti. Sellaistakin kuulemma on nähty, ettei miehellä ole mitään kamoja mukana. Viikko läheni loppuaan, ja viimeistä aamua edeltävänä iltana luovutimme kaiken inttikaman pois, lukuunottamatta petivaatteita. Normaalisti illalla mennään nukkumaan sillä ajatuksella, että aikainen aamuherätys on persiistä, mutta ei tällä kertaa! Ei todellakaan.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan
Voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää?
Noilla säkeillä heräsimme aamuun. Ja päinvastoin kuin ikinä intin aikana, herätys aikaisin tuntui vain upealta. “Ei muuten vituta yhtään”, kommentoi tupakaveri heti herättyään. Jaoin mielipiteen, kuten varmasti tuhat muutakin viittä vaille valmista reserviläistä. Vedimme siviilikamat päälle hilpeissä fiiliksissä. Yllättäen se oli hyvinkin mielenkiintoinen näky nähdä äijät siviilikamoissa. Vaatteiden kirjo toi mieleeni sen, että armeijan vihreissä olimme kaikki samalla viivalla. Nyt vaatevalinnoista näki heti kuka oli hippi, punkkari, kuka pukeutui rennosti, muodikkaasti, tavallisesti.
Sulloimme petivaatteet lakanan sisään ja solmille siitä pienen säkin. Aamupalan jälkeen lähtisimme liinavaatevarastolle tekemään viimeisen luovutuksen. Ilmassa oli rentoa fiilistä, aurinko paistoi lämpimästi ja juttu luisti. Koska alikersantit, upseerikokelaat olivat kaikki samassa siviilipukuisessa massassa, ei mitään armeijatervehdyksiä tai muuta enää harjoitettu.
Ruokailun jälkeen oli viimein aika kokoontua pihalle, tiukkaan muodostelmaan, odottamaan sitä odotetuinta. Yksikön henkilökunta, luutnantit ja yksikön päällikkö jakoivat ensimmäiseksi kaikille varusmiespassit ja todistukset varusmiespalveluksesta. Viimein tuli yksikön päällikön aika pitää lopetuspuhe: aavistelimme jo, ettei ihan ilman huvinpitoa selvitä. Päällikkö päätti testata muutamia intissä opittuja perustaitoja, kuten muodostelmaan siirtymistä supernopeudella. Juostiin sitten kasarmialuetta ympäri ja tehtiin mudostelmaa kaikkialle minne päällikkö ylipäätään halusi. Ollessamme eri paikoissa muodostelmassa hän kertasi mitä oltiin, miksi tultiin, mitä tehtiin ja miksi, miten meni, miten ei mennyt, ja muuta sellaista. Sitten yhtäkkiä siirryttiin taas uuteen paikkaan. Pieni spurttailu oli hauskaa ja olihan se miellyttävää näyttää, että vielä viimeisinä palvelun hetkinäkin osataan toimia tavalla joka vain sotilaalle on luonnollinen. Saman rupeaman päätteeksi saimme vihoviimeisen käskyn varusmiespalvelumme aikana:
“Reserviin poistu!”
Olimme vapaita. 180 päivää kurkkusalaattia, hienoja hetkiä, huonoja hetkiä, kaikki koettuina varusmiestoverien rinnalla. Poistuimme linja-autoille, jotka veivät meidät viimeisen kerran ulos varuskunnan portista. Viimeinen osuva lainaukseni tulee erään tuntemattoman varusmiehen T-paidan selkämyksestä, jossa luki:
Selvisin Vekaralta
TJ MINUS 3
Kolme päivää intin loppumisen jälkeen huomaa ensimmäiset oireet: yöllä saattaa herätä siihen, että ihmettelee miksi ei ole omassa tuvassa kasarmilla; aamulla herää kuudelta vanhasta tottumuksesta (jonka jälkeen painuu takaisin petiin); askeleissa tuntuu vielä marssien vaatima ryhdikkyys; käsi meinaa nousta refleksinomaisesti lippaan kun näkee kadulla ylempiarvoisen sotilashenkilön. Se kaikki on nyt ohi.
Vahva yhteenkuuluvuuden tunne on sellainen, joka nousee välittömästi mieleen inttikuvioissa päällimmäisiksi: kaikki tasa-arvoisia, kaikki tekevät osansa suuremman hyvän saavuttamiseksi. Ja missä muualla pääsee käyttelemään sellaisia vehkeitä ja laitteita: enää koskaan ei ammuta erilaisilla aseilla (tuskin edes kertauksessa) eikä käsitellä asioita, jotka maksavat yhtä paljon kuin omakotitalo. Lisäksi intti tekee pojasta (ainakin vähän enemmän) miehen: kärsivällisyys on varmasti lisääntynyt; tavaroista huolehditaan eri tavalla ja siisteys säilyy, ainakin aluksi; sekä tieto maanpuolustuksellisista ja yhteiskuntarakenteista on käynyt hyvinkin selkeäksi.
Joillekin jäi varmasti arpia. Voin hyvin puhua fyysistä vaaroista, katsoinhan vierestä kavereita, joiden päälle melkein tipahti tykistökranaatti. Edellisen saapumiserän loppusodassa tapahtui paha kranaatinheitinonnettomuus, jossa varusmies kuoli ja useita loukkaantui. Oikeat käsikranaatit ovat nykyään heittokiellossa, koska kuolinuhreja on niin paljon (valitsin tiedotteen koska se tapahtui palvelusajallani). Puhumattakaan läheltä-piti –tilanteista, joita sattuu jatkuvasti: milloin melkein lähtee sormi, milloin melkein tulee (vahinko)luodista, milloin melkein teltta palaa viallisen myrskylyhdyn takia, milloin melkein tulee auto-onnettomuus unenpuutteen takia. Mutta ei niistä puhuta, armeija suojelee sitä vähäistä postiivista julkisuuskuvaansa ja varusmiehet ovat vain tyytyväisiä, kun ei tarvitse olla missään tekemisissä koko laitoksen kanssa. Aika ilkeitä juttuja näki, mutta niistä ei puhuta, nyt tai koskaan. Varjoja.
Mutta myös aurinkoa: rohkeutta toimia, luottamusta kaveriin, itseluottamusta, sieto- ja sopeutumiskykyä, maanpuolustushenkisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Loppusanat
Vaikka muistankin kaiken kuvailemani epäinhimilliset olosuhteet, likaisuuden tunteen ja painavan uupumuksen, ne eivät esiinny muistoissani pinnalla. Ne kuuluvat asiaan, armeija on armeija siinä missä miehet miehiä ja naiset naisia. Vaikka aika on epäilemättä kullannut muistot, varusmiespalvelus on nuoren miehen elämän parasta aikaa, jota vihataan paikan päällä mutta jota muistellaan ilolla jälkeenpäin.
Ikinä ei elämässä tule enää vastaan samanlaista ajanjaksoa, jonka aikana törmää siihen todelliseen minäänsä, sen oikeisiin ja vääriin oletuksiin ja arvoihin, jolloin tuosta kohtaamisesta voi vain oppia korjaamaan heikkoja puoliaan ja kehittämään vahvuuksiaan.
Oli ilo jakaa nämä ajatukset ja kokemukset. Jos varusmiespalveluksesi on edessä, lähde sinne avoimin mielin, ajattelematta palveluksen kestoa, sillä se on nopeiten kulkeva jakso elämässäsi. Jos olet suorittanut varusmiespalveluksen, voit varmasti yhtyä moniin asioihin, joita olen tuonut esille. Jos suunnitelmiisi ei kuulu tai ole ikinä kuulunut varusmiespalvelu millään muotoa...
...et tiedä mitä todella menetät.
-Kari / Tkm I/06 / Jeesi