Suomi 90 vuotta 6.12.2007
Vajaalla kolmekymppisellä ei ole kovinkaan loistavaa käsitystä siitä mitä Suomen Itsenäisyyden eteen on aikaisemmat sukupolvet tehneet. Isovanhemmilla se tieto on vielä suhteellisen hyvin muistissa, mutta nekin kysymykset joita lapsenlapsi esittää, jäävät usein vain ilmaan roikkumaan tai sitten niitä selitetään hurjalla paatoksella sellaisesta poliittisesta näkövinkkelistä, että lapsenlapsi ei enää toista kertaa viitsi kysyä. Lähinnä kun ei ymmärrä. Mieli tekisi kyllä tietää enemmänkin niistä kokemuksista ja ajatuksista, joita sota aikanaan herätti, kaikista niistä yhteiskunnallisista käänteistä, joissa isovanhempani ja heidän vanhempansa elivät ja olivat läsnä tunteidensa ja haaveidensa kanssa.
Minun taustani on toiselta puolelta punainen ja toiselta valkoinen. Se ei kuitenkaan ole tehnyt minusta punavalkoista, vaan ihan sinivalkoisella ajattelulla varustetun itsenäisen ihmisen. Historian tunteminen on mielestäni tärkeää, jotta voi paremmin ymmärtää nykyisyyttä ja omiakin arvostuksiaan, joita ajattelun pohjalla alitajuisesti on. Olen aina miettinyt, mistä demokraattinen politiikka lähti liikkeelle, jos kerran itsenäistymisen aikaan mielipiteet tästäkin olivat niin ristiriidassa. Vai olivatko ne? Kaikkihan lopulta hakivat vaan oikeutusta olemassaololleen ja sille että toinen ”puoli” osoittaisi toiselle arvostusta ja kunnioitusta.
Itsenäisyyspäivänä tämä arvostus ja kunnioitus ja isänmaallisuuden yhtenäinen tunne korostuu. Se korostuu myös silloin kun urheilussa voitetaan jotain, eli yksittäisen ihmisen saavutukset katsotaan koko kansan saavutukseksi. Viimeisin kansan yhteinen pasuuna soi silloin kun sairaanhoitajien palkkakiistaa käytiin, ja se oli minusta ihailtavaa. Ei alistuttukaan siihen mitä poliittinen johto sanoo, vaan pistettiin selkä seinää vasten. Minusta se oli osoitus siitä että vahvuutta kansan riveistä löytyy, vaikka sitten pelon ja epävarmuuden kanssa mutta silti. Ja tulosta tuli. Uskoisin että kunnallisverotuksen nosto ei paljon kirpaise siinä vaiheessa kun itse makaa sairaalassa ja täysin hoitajien tuen varassa. Mielellään sitä omasta hyvinvoinnistaan maksaa palkan vaikka omasta pussistaan, jos saa terveytensä pitää. Kyse on siitä mihin sitä rahaa käytetään, ei niinkään siitä määrästä että onko sitä vai eikö ole. Kyse on kuitenkin koko kansan hyvinvoinnista. Ja arvostuksesta, edelleen.
Itsenäisyyspäivän idea minun näkökulmastani on siinä, että koko Suomi on sen voittanut kovalla työllä, ja sen ylläpito on myös koko ajan vaatinut kansalta kannanottoja. Ei tarvitse kun miettiä 90-luvun tiukkaa keskustelua EU-asiasta, ja silloin käytiin ihmisten mielissä pientä hiljaista sotaa sitä vastaan että itsenäisyys pysyy. Ja hyvinvointivaltiomme sen kun kasvaa ja pullistuu. Oma raha jäi historiaan, mutta euro vakautti kuitenkin taloutta, sitä ei voi kieltää. Itsenäisyyttä voi silti kunnioittaa ja arvostaa muuten, puuttumatta pikkuseikkoihin. Minulle tärkeää on oman elämän rakentamisen vapaus. Esimerkkinä eräs ystäväperhe, joka tekee avustustyötä Aasiassa, nimeltä mainitsemattomassa paikassa. He elävät maan alla, koska eivät saa näkyä eivätkä kuulua, jotta saavat pitää henkensä. Siihen peilattuna omat valitukset tuntuvat pieniltä. Meillä on Vapaus. Ja joka kerta kun linnan juhlissa marssii ensimmäisenä veteraanit kättelemään presidenttiä, minä rupean itkemään. En ole koskaan kannattanut äärimmäistä patrioottisuutta, koska se usein tuo mukanaan piirteen väkivallasta ja suvaitsemattomuudesta, mutta terve suomalainen itsetunto on tärkeää ihmisen omalle – ja myös kansalliselle – identiteetille. Siksi me vietämme Itsenäisyyspäivää, että me muistaisimme sen mistä olemme tulleet ja mihin olemme päässeet, ja osaisimme arvostaa sitä mitä meillä on. Se juhla on kunnioituksen osoitus sille maaperälle, jota täällä arjessa tallataan päivästä toiseen. Räntäsateessa ja pimeässä, mutta silti rakkaassa Suomessa.
Hyvää Itsenäisyyspäivää jokaiselle tallaajalle, toivottaa Suvi-Tuulia Ahonen