Keikka - Stray Cats 27.8.08 Jäähalli HKI

Rockabillyn suurnimi Stray Cats saapui jäähyväiskiertueellaan myös Suomeen, jossa bändi on konsertoinut ensimmäisen kerran vuonna 1980, ja sen jälkeen palannut kuulemaan suosionosoituksia moneen kertaan. Tänä vuonna Suomen rokkarit ja fiftarit olivat kerääntyneet Jäähallille sateisena keskiviikkona kuulemaan jälleen Catsien soittoa bändin ollessa jo 30 vuoden iässä. Ja tietenkin, en voinut jättää Kolleja väliin mistään hinnasta. Keikkaseuranani oli tällä kertaa veljeni ja tämän bändikaverit, ja tunsin oloni erittäin joukkoonsopimattomaksi kuiturastat päässäni. Se ei kuitenkaan haitannut menoa vaan eniten minua jarrutteli paikkamme jotka olivat korkealla; niin korkealla että tuskin uskalsin edes seisoa. Onneksi Jäähalli ei kuitenkaan ole niin iso areena että en olisi nähnyt - vaan päinvastoin, kerrankin ei ollut kukaan edessä. Tunnelma oli mukavan rento ja yleisö myös. Lämppärinä oli Hot Rod Lincoln, minulle täysin tuntematon bändi. Tunnelman virittäjänä perus rock'n'roll ja rockabilly -tyylinen vääntö toimivat hyvin, vaikkakin noin 80% yleisöstä jammaili vielä käytävillä oluttuoppien kanssa tai jonottivat kiertuepaitoja [joihin minulla ei ikäväkyllä ollut varaa]. Korkealta lavan läheltä näki hyvin kuinka Catsit astelivat lavalle minuutilleen ajassa. Soitto alkoi hallin kellon mukaan 21.00. Vaikka bändin keski-ikä onkin jo yli 40 ikävuoden ja kitaroita ei rikottu, oli bändissä silti aivan tajutonta energisyyttä, charmia sekä kapinallisuutta. Päällä olleet puvut eivät pystyneet piillottamaan rockabillyyn hurahtaneen ikuisen teinipojan luonnetta triossa, ainakan minun silmissäni. Rumble in Brighton aloitti keikan ja roimasti rasvatut hiukset alkoivat heilua sekä lavalla että yleisössä. Seuraavan kymmenen biisin aikana totesin mielessäni, että bändi oli suunnitellut settilistan selvästi minua ajatellen, Double Talkin' Baby, Something's Wrong with My Radio, Lust in Love sekä Stray Cat Strut kuuluvat kaikki ehdottomiin lemppareiheni. Odottelin jo suvantokohtaa keikalle, kenties jotain slovaria Won't Stand in Your Wayn tyyliin, mutta nopeatempoinen rokkaus jatkui ja jatkui; Sexy + 17, Gene & Eddie, Runaway Boys, ja Blast off! laittoivat puntin väpättämään ja nahkatakin heilumaan. Välissä kuultiin lyhyehköjä välispiikkejä sekä jammailua. Brian Setzer alkoi yhtäkkiä soittelemaan jotain aivan omaa settiä, Slim Jim Phantom istahti bassorumpunsa päälle ja Lee Rocker nojaili bassoonsa; tällä välin yleisö katseli monttu auki toimintaa lavalla, eli Setzerin sormia. Tai minä ainakin, täysin lumoutuneena. Ehkä parin minuutin mittaista jammailua seurasi raikuvat aplodit jaseuraava biisi. Kuultiin sitä kitarajammailun lisäksi myös rumpu- ja bassosooloilua ja nyt pystyn varmistamaan väitteen että bassosoolo on kuin juna: tiedät että se on tulossa mutta et silti voi pysäyttää sitä. En odottanut lavaesiintymiseltä juurikaan mitään, joten Kollit yllättivät minut täydellisesti. Slim Jim hyppelehti ympäri lavaa, välillä jopa rumpujensa päälle, Setzer kunnioitti rockabilly -tapoja duckwalkilla ja twistaamalla, Lee Rocker pyöritteli bassoaan ja tanssahteli tämän kanssa. Nähtiinpä sitä myös kitaran soittamista pään takana. Pähkähullua, vaarallista ja naurettavaa touhua nelikymppisiltä? Ei, vaan rock'n'rollia. Viimeisenä ruttauksena tuli Rock This Town, ja yleisö villiintyi. Suomalaisethan eivät ole tiedetysti kovin energisiä keikoilla tai pogoa mukana kuin viimeistä päivää [ellei kyseessä ole Iron Maiden tai japanilainen bändi], mutta nyrkkejä alkoi heilua ilmassa ja nuttura tutista vanhemmallakin porukalla katsomossa. Tässä vaiheessa minäkin taisin herätä todellisuuteen, että tämä ilta loppuu joskus, ja tämä on viimeinen kerta kun Stray Cats nähdään Suomessa. Hyvästelyjen jälkeen bändi kuitenkin huudettiin lavalle vielä kahdeen kertaan soittamaan encoreja, jolloin kuultiin covereina mm. I Fought the Law sekä Somethin' Else. Don't Touch, yksi ensimmäisiä Stray Cats -biisejä joita kuulin Choo Choo Hot Fish -levyltä päätti illan lopullisesti.

"Keep the Rock'n'Roll Alive!" Setzer huusi vielä ja sitten hikiset rokkarit häipyivät lavalta. Ikuisiksi ajoiksi? Toivottavasti ei.

-Kristina Neo