Tasan kaksi vuotta sitten astuin palvelukseen Vekaranjärven varuskuntaan, Karjalan Prikaatin Kenttätykistöön. Matka varuskuntaan kulki junalla Kouvolaan, josta oli järjestetty kuljetus linja-autoilla varuskuntaan. Matkaan kannatti lähteä ajoissa, sillä itse paikan päällä oli ensimmäisenä päivänä paljonkin tehtävää. Mukaan piti ottaa ennalta määrätyt tavarat kuten henkilökohtaiset hygieniavälineet. Vaikka saattoi tuntua että kaikki ylimääräinen tavara kannattaa jättää pois, suosittelen kuitenkin ottamaan mukana vaikka kirjan tai lehden, sillä varuskunnan sotilaskotiin ei pääse vielä ensimmäisenä päivänä.
Heti paikalle saavuttua siirryimme ohjatusti jonoon, jonka päässä varusmies tarkasti tulijoiden tavarat. Paikalla oli myös runsaasti sotilaspoliiseja ja huumekoira, joka liikkui vilkkaasti tulijoiden seassa. Eräs tuleva varusmies otettiinkin parempaan tarkastukseen, joka osoittautui kuitenkin vääräksi hälytykseksi. Tarkastuksesta matka jatkui isoon elokuvateatteriin, jossa ilmoitettiin nimi ja näytettiin palveluksenastumismääräystä. Teatteriin järjestäytyminen toteutettiin siten, että sisään mentiin ryhmä kerrallaan, jotta joukko-osastojen ilmoittaminen ja niihin siirtyminen sujuivat jouhevasti. Pian teatterin edestä huudettiin nimeni ja joukko-osastoni, jonka jälkeen siirryin osastoni alikersantin tuntumaan.
Alikersantin johdolla siirryimme viereiseen liinavaatevarastoon, josta saimme kohtuullisen kokoiseen säkkiin kaikki vaatteemme, joita tarvitsimme intin aikana. Vaatetukseen kuului kaikkea boksereista villapaitoihin ja sukista pipoon. Ja kaikki vihreää, tosin väripilkkuna joukosta erottui mustat nahkahansikkaat edukseen.
Liinavaatevarastolta siirryttiin samassa pienessä ryhmässä jalkaisin omaan kasarmirakennukseemme. Välittömästi tarkastettiin vaatevarustus vänrikin johdolla, jaettiin lukot kaappeihin sekä luovutettiin palveluksenastumismääräys. Siitä siirryttiin omiin tupiin, joissa oli nimilaput sänkyjen päädyissä. Samalla tapasin ensimmäistä kertaa oman alikersanttini. Liinavaatteet tungettiin nopeasti kaappiin ja valmistauduttiin siirtymään varusvarastolle hakemaan järeämpää varustusta.
Varusvarastolle siirryttiin ryhmissä armeijan rekalla. Rymistelevä kyyti tuntui aluksi huvittavalta ja ehkä epämukavaltakin, mutta kuten myöhemmin totean, rekalla kulkeminen intissä on paras tapa liikkua paikasta toiseen. Varusvarastolta saadaan erittäin paljon varusteita kuten kypärä, sirpaleliivit, maihinnousukengät ja kumisaappaat. Asetta ei saa vielä tässä vaiheessa. Monesti jälkeenpäin kuulee hurjia tarinoita varustesäkin koosta ja painosta, ja ne ovat kaikki totta! Säkki painaa julmetusti ja on omistajansa kokoinen! Vain vahva kaveri jaksaa kantaa säkin perille, muut raahaavat sitä perässään ja auttavat toisiaan.
Seuraavana oli vuorossa kamojen järjestäminen kaappiin kuvallisen ohjeen mukaan. Riitti, kunhan tavarat olivat kutakuinkin oikeissa paikoissa. Vaihdettiin ”kurkkusalaatit” eli armeijan perusvaatetus päälle. Siviilivaatteet varastoitiin tuvan tuntumassa olevaan varastotilaan, kuivakaappiin odottamaan kotiinkuljetusta ensimmäisillä lomilla. Ajettiin tukka pois. Käytiin haastattelussa kantahenkilökuntaan kuuluvat luutnantin toimistossa, otettiin ylös yhteystiedot omaisiin sekä muita tärkeitä tietoja, kuten allergiat. Mattimyöhäiset saapuivat paikalle viime hetkellä ja lähtivät iltaa vasten varusvarastolle. Kannatti tulla ajoissa, pääsee nukkumaankin ajoissa. Tunne siitä, että uusi aika elämässä on alkamassa, liikkui mielessä.
Ja niin se koitti, paljon puhuttu ja pelätty ensimmäinen aamu! Ylös kuudelta aamulla, hygieniavälineet nopeasti kaapista esiin, shortsit jalkaan, T-paita päälle, tossut jalkaan. Ja vauhdilla! Järjestyksessä siirryttiin hygieniatilaan, ensikädessä vessaan, hampaat harjattiin pikavauhtia ja järjestyksessä takaisin tupiin. Koko toimenpiteeseen heräämisestä lähtien kului kolme – neljä minuuttia. Kyseessä on ”Järjestetty aamutoimi”, josta luovutaan alokaskauden jälkeen. Petasimme petimme ja valmistauduimme aamupalalle lähtöön. Siitä se lähti!
Muistan kahdelta ensimmäiseltä viikolta sen, että oli kylmä ja väsytti. Päivät täyttyivät oppitunneista ja erilaisista harjoituksista, kuten käden vetämisestä lippaan, oikeaoppisesta tervehdyksestä, asennosta ja levosta ja muista armeijassa käyttäytymisen rutiineista. Ensimmäisen viikon lopussa päästiin ensimmäistä kertaa sotilaskotiin, josta oli tuleva suosikkipaikkamme koko palveluksen ajalla. Toisella viikolla kävimme terveystarkastuksessa (olimme ”jonon” loppupäässä, joten tarkastukseen pääsy kesti), jonka jälkeen aloimme toden teolla harjoittaa juoksemista muodostelmassa. Saimme ”rynkyn” eli rynnäkkökiväärin, lippaat ja aseen huollossa tarvittavat välineet. Ampumaan emme päässeet vielä.
Jokaisena päivänä lähti alokkaita maitojunalla kotiin, sillä armeija ei sovi kaikille. Intissä pärjää ottamalla sellaisen asenteen, että vaikka ei sinne haluaisikaan, on palvelus käytävä muodossa tai toisessa. Pitää osata luopua asioista, joita pystyi aikaisemmin harjoittamaan milloin tahansa. Sopeutuminen vie toki aikansa, ja aluksi saattaa tuntua hyvinkin kurjalta, mutta hyvin nopeasti elämään kasarmilla ja intin rutiineihin tottuu.
Pian olikin ensimmäiset kaksi viikkoa kulunut ja lomillelähtö oli edessäpäin. Kaapit järjestettiin millilleen oikein, petit pedattiin priimakuntoon ja ukkojen naamataulut siistittiin, kasarmirakennus siivottiin putipuhtaaksi. Pitkällisten tarkastusten jälkeen kokoonnuimme pihalle ja saimme kuulla ”Lomille poistu!”. Matka pääkaupunkiseuduille järjestyi intin omilla linja-autoilla koko armeija-ajan. Autoissa leffa pyöri ja juttu luisti, kun uudet alokkaat tulvivat lomille Vekaranjärven varuskunnasta.
Näin kului pääpiirteissään Jeesin toimittajan kaksi ensimmäistä viikkoa armeijan vihreissä.
-Kari / Tkm I/06 / Jeesi